”Hunajata, hunajata”

“Hunajata, hunajata” – turkulaisen jääkiekkojoukkueen iskulause sopii hyvin otsikoksi kerrottaessa mehiläishoidosta Janakkalassa.

Luonnon realiteetteja

Mehiläishoidosta puhuttaessa haluaisin ensiksi kerrata luonnon realiteetteja: hunaja on mehiläisten tuottama elintarvike. Se on tunnetuin, vanhin ja halutuin makeutustuote, jota ei pystytä tuottamaan teollisesti. Hunajassa saadaan yhdistetyksi paikallisen luonnon mesikasvien maku ja aromi. Hunajahan on mehiläisten kukista keräämän meden ja nuorten mehiläisten entsyymikäymisellä valmistama herkku, joka on aina ainutlaatuinen ympäristöön sidonnainen tuote.

Meillä Janakkalassa ja Etelä-Suomessa yleensäkin tärkeimmät luonnon mesikasvit, kuten paju, voikukka, apilat, puolukka, mustikka, vadelma, horsma ja nyt laajasti levinnyt jättipalsamikin ovat elintärkeitä mehiläisille. Viljelykasvien monipuolistuminen, kuten rypsit, kumina, tattarit ja härkäpapu ovat lisänneet omalta osaltaan satokasvien määrää verrattuna 1980-2000 -luvun voimakkaaseen sokerijuurikkaan viljelyyn.

Usein luonnossa kulkiessamme ja ihastellessamme kukkien värikylläisyyttä ja kauneutta emme tule ajatelleeksi, että kasvien värien ja tuoksun tarkoituksena on ainoastaan houkutella pölyttäjä hyönteisiä, jolloin kasvin lisääntyminen varmistetaan pölytyksellä. Onnistuneen pölytyksen huomaamme marjojen Ja omenoiden hyvänä satona ja symmetrisenä muotona. Mehiläishoidon tarkoituksena on tuottaa hunajaa. Asian voisi kiteyttää niinkin, että ellei olisi pölyttäviä hyönteisiä, ruokalautasemme olisi huomattavasti suppeampi. Mehiläiset ja ampiaiset usein mielletään ikäviksi pörrääjiksi, jotka myös voivat pistää kivuliaasti. Niillä kaikilla on kuitenkin tärkeä oma tehtävänsä luonnon kiertokulussa.

Tarhattavaan mehiläisyhdyskuntaan kuuluu kolme hierarkkista kastia, joissa on tarkoin määrätyt tehtävät:

​Kuningatar (emo) on kaikkein tärkein mehiläinen. Muut pesässä olevat mehiläiset ovat kaikki sen jälkeläisiä. Pesässä voi olla vain yksi emo, sukupuoleltaan hedelmöitynyt naaras, jonka tehtävänä on munia mahdollisimman tehokkaasti, jotta yhdyskunnasta tulisi vahva ja elinvoimainen.

Koiras (kuhnuri) on nimensä mukainen. Varsinaisia työtehtäviä se ei kykene tekemään pesässä. Sen ainoana tehtävänä on varmistaa mahdollisesti uuden kuoriutuvan kuningattaren eli emon hedelmöittäminen. Kuhnurit ovat sen verran mukavuudenhaluisia, että työmehiläiset joutuvat jopa ruokkimaan niitä. Helppo elämä kostautuu syksyllä. Satokauden loppuessa elokuun puolenvälin aikoihin herrat heitetään pesästä ulos. Se on yhdyskunnan oma selviytymiskeino pitkästä talvesta. Rajalliset ruokavarat kun eivät riitä kuin yhteiskuntaa hyödyttäville yksilöille.

Työmehiläinen on yhteiskunnan ahkeroitsija, joka biologisesti on naaras, mutta sukupuolielimet ovat kehittyneet myrkkypistimeksi ja näin ollen se on ainoa, joka pesässä voi pistää. Kuoriutunut työmehiläinen joutuu heti töihin. 1-2 ensimmäistä päivää menee siivotessa pesää. Sinä aikana sen mehurauhaset kehittyvät ja alkaa toukkien ruokinta. Edelleen vaharauhaset kehittyvät, ja 10 vrk:n vanhana alkaa vahakennojen rakentaminen. Samassa yhteydessä nuori työmehiläinen rupeaa vastaanottamaan mettä, jota kenttämehiläiset tuovat pesään ja kypsyttämään siitä hunajaa. Kolmannen elinviikon loppupuolella osa työmehiläisistä siirtyy vartijoiksi ja siitä kenttämehiläisiksi, jotka keräävät mettä ja siitepölyä. Siitepöly on tärkeätä toukkien ja nuorten mehiläisten ruokaa. Hunaja on vain aikuisille, talven yli tarkoitettu ruoka. Näin ollen kuningattaren munimasta munasta valmistuu hunajaa keräävä yksilö noin 40 vrk muninnasta. Kesän kiihkeä työ- tahti vaatii veronsa. Vain 1-2 viikkoa se pystyy keräämään hunajaa. Siinä ajassa siivet kuluvat puhki, ja viimeinen medenhakumatka päätyy siihen, että se ei pääse kotipesään takaisin raskaan kuorman kera, vaan tuhoutuu matkalla.

Krainilainen mehiläinen (Apis mellifera carnica) työntouhussa. Huomaa karvoihin tarttunut siitepölykerros.

Pesät heinäkuun lopulla ennen hunajan korjuuta.

Talveutus onnistunut. Suojavarusteet an oltava päällä. Valokuvat ovat Ilpo Kuisman kotiarkistosta.

Mehiläisten poisto hunajaosastoista.

Viralassa Savirannan tilalla 1950-luvun lopulla Suomi- ja Allas- pesiä.

Saviniemestä Savirantaan

Mehiläishoito alkoi sukumme tilalla Saviniemessä Antrean Karjalassa Lyyli Rouhiaisen tullessa miniäksi taloon. Miehensä Matti Kuisman kanssa alkoivat he opiskella mehiläishoitoa 1920-luvun alkupuolella. 1930-luvulla tarhaus oli jo saavuttanut noin 30:n pesäyhdyskunnan määrän, mikä silloisen hoitotietämyksen mukaan oli varsin huomattava määrä. Kuisman tarha olikin yksi Viipurin läänin ns. tarkkailutarha, joka mainittiin Mehiläinen-lehdessäkin vuonna 1933.

Tumma, suomalainen mehiläisrotu oli haasteellista hoidettavaa mm. aggressiivisen käytöksen ja parveilutaipumuksen sekä silloisen kalustonkin takia. Ilmasto Vuoksen rannalla oli kuitenkin otollinen mehiläistaloudelle. Se vastasi Etelä-Suomen rannikon lämpö- ja mikroilmastosummaa.

Tummat pilvet 1939 muuttivat kuitenkin Karjalan heimon suunnitelmat. Tuli äkkilähtö, vain tarpeelliset voitiin ottaa mukaan. Lyylin ja Matin mehiläiset jäivät joulukuussa 1939 oman onnensa nojaan. Syksyllä 1941 Antrean seudun puhdistus- ja raivausryhmä saapui Saviniemeen, ja kappas vain, kaiken muun lisäksi löytyivät mehiläispesätkin. Hoito vaan ei ollut ihan mehiläishoitokirjojen mukaista, vaan tilalle oli astunut puna-armeijan palvelusohjesääntö. Toveri oli siirtänyt mehiläiset muutaman sadan metrin päähän alkuperäisestä paikasta Vuoksen rantaan, johon oli rakennettu konekiväärilinnoitus. Vankat puupesät oli täytetty hiekalla ja niistä oli muodostettu jonkinlainen taistelubunkkeri. Matti Kuisma tyhjensi pesät, siirsi ne alkuperäisille paikoille, ja 1942 syksyllä Saviniemessä saatiin taas maistaa omaa tuoretta hunajaa.

Kesällä 1944 pesät jäivät lopullisesti uusille isännille.

Evakkomatka päätyi Janakkalan Viralaan, uuteen ympäristöön, uudelle tilalle Savirantaan. Lyyli ja Matti kuitenkin saivat hankituksi uusia mehiläisiä, ja jo 1948 kesällä olikin hunajata tarjolla.

Isäni Lauri oli Lyylin ja Matin opissa mehiläisten parissa ja vuosina 1950-2004 hän hoiti innokkaasti pesiä. Mm. emon kasvatus ja jalostus kuuluivat hoito-ohjelmaan maatalouden sivutoimena. Pesätyyppinä säilyi puinen Allas- ja Zander-kalusto, josta luovuttiin 1990-luvunlopullajasiirryttiin Langstroth-tyyppisiin styroxpesiin keveyden ja saatavuuden takia.

Kirjoittaja jatkaa mehiläisten parissa. Vuonna 2003 uudistettiin linkoomorakennus vastaamaan nykypäivän elintarviketiloja koskevia säädöksiä. Samoihin aikoihin tuotimme australialaisen linkouslinja joka on vastannut tehokkuudeltaan odotuksia. Rahtilinkoutoisille tarhaajille onkin huomattava osa syksyn sadonkorjuu-urakkaa.

Vanha opetuskuvataulu. Kuva: MS.

Henkilöt vas. Lyyli ja Matti Kuisma sekä tuntematon 1930-luvun puolivälin paikkeilla. Matilla on suojaverkkoon kiinnitetty mehiläissavutin, jolla rauhoitettiin mehiläisiä polttamalla savuttavia käpyjä, puun lastuja ym. Savutin on edelleenkin tärkeä mehiläisten rauhoittamisessa, mutta nykyään jalostamisen myötä on päästy huomattavasti rauhallisempiin mehiläiskantoihin. Mehiläisten ärhäkkyyden takia hoitajilla oli käsissään vahvat suojakäsineet.

Vuonna 1933 Mehiläinen-lehdestä otettu kuva Saviniemen tarkkailutarhasta Antreassa.

Hoitotoimia pitkin vuotta

Mehiläiskausi alkaa jo syksyllä, jolloin varmistetaan talvehtivan pesän riittävät ruokavarat. Koska mehiläisten talviruoka hunaja on poistettu, on se korvattava nestesokerilla n. 25 litralla pesää kohti. Mehiläiset siirtävät nestesokerin kennoihinsa ja peittävät sen vahakannella, mikä takaa säilyvyyden. Samassa yhteydessä tarkastetaan, että emo on elinvoimainen. Pesät suojataan tarvittaessa pressuilla. Tikat ovat joillain tarhoilla ongelma, koska styroxista on helppo mennä läpi nauttimaan mehevää lämmintä mehiläispaistia. Kylmän saapuessa mehiläiset menevät pieneen tiiviiseen kasaan ns. talvipalloon, jonka keskellä lämpötila on plussan puolella. Pallo liikkuu pesän sisällä ruokavaroja syöden ja lämpöä tuottaen eli mehiläisillä ei ole mitään talviunta jota usein kysytään.

Kevään lämpö aktivoi pesät, ja useinkin jo maaliskuussa emo alkaa jo muninnan. Ja jos aurinko paistaa lämpöisesti, niin jo +5 asteen lämmössä lentoakin voi olla havaittavissa. vaikka lunta olisi maassa. Pajun kukinta-aikaan lämpöisinä päivinä mehiläiset noutavat siitepölyä, joka on tärkeää, koska kehittyvät toukat tarvitsevat sitä ruoakseen. Huhti-toukokuussa on jo täysi työ päällä. Muninta ja toukkien syöttäminen onnistuu kevään ensikukkien kukkiessa. Talvitappioita tulee aina, n. 5-10% pesistä tuhoutuu johtuen yleensä ruuan loppumisesta. Usein talvipallo on siirtynyt pesän tyhjään osaan liian kauas ruokavaroista.

Kevään ensimmäiset hoitotoimenpiteet ovatkin ruokavarojen tarkastusja varmistus, että sikiöinti on normaalia. Muuten pesä ei kehity vahvaksi, koska talven mittaan mehiläismäärä on romahtanut muutamaan tuhanteen yksilöön versus loppukesän n. 30-100000 yksilöä. Alkukesällä juhannukseen asti hoitojen tarkoituksena on kasvattaa mahdollisimman paljon keruukykyisiä mehiläisiä, koska juhannukseen mennessä munitut munat ehtivät valmistua keruukykyisiksi mehiläisiksi. Puhutaan ns. 40 pv:n säännöstä. Hyönteisen kehitysasteet ovat muna, toukka, kotelo ja aikuinen.

Juhannuksen jälkeen alkaa pääsatokausi, joka kestää noin elokuun alkuun, jolloin suurin mesisato on kerättävissä. Mehiläispesän vahvistuttua syntyy uusi ongelma meidän hoitajien kannalta. Vahva pesä alkaa kasvattaa uutta kuningatarta, mikä aiheuttaa pesän jakaantumisen ja parveilukuumeen, jolloin vanha kuningatar lähtee etsimään uutta pesäpaikkaa ja ottaa suurimman osan keruumehiläisistä mukaansa. Täten menetetään suuri osa tärkeitä työmehiläisiä. Ne isot puiden oksilla roikkuvat ja usein rakennusten savupiippuihinkin menevät parvet ovat juuri näitä uutta pesäpaikkaa etsiviä yhdyskuntia. Savupiippu on siinä mielessä mielenkiintoinen ja harmittava parven pesiytymispaikka, koska se muistuttaa onttoa puunrunkoa, joka on ollut villimehiläisen luonnollinen pesäpaikka vuosituhansia. Yht’aikaa lentävä tuhansien mehiläisten parvi on huomiota herättävä näky. Se ei ole kuitenkaan aggressiivinen sivullisille. Jos parvi on saatavissa kiinni, mehiläistarhaajat pyrkivät hakemaan ne pois.

Elokuun alussa alkaa sadonkorjuu. Täytetyt hunajakennot, jotka on peitetty vahakannella, ovat kosteudeltaan 16,5-17,5%. Näin ollen niissä ei ole käymisvaaraa. Mehiläiset harjataan tai lehtipuhaltimella puhalletaan pois hunajaosastoista. Täydet hunajalaatikot viedään linkoomoon, jossa keskipakoislingolla hunaja irrotetaan kehistä. Hunajasato pyritään keräämään elokuun 20. päivään mennessä, jonka jälkeen alkaa heti nestesokeriruokinta, koska pesät ovat vahvoja ja ruoankulutus suuri eikä kentältä ole enää mahdollista saada tarvittavaa määrää ravintoa kukintojen ollessa vähissä.

Linkouslinja.

Kuvassa Ilpo Kuisma. Peitetyt hunajakennot odottelevat linkoamista. Kuva: MS.

Lingotun hunajan hienosuodatus

Sadonkorjuu rajamäki

Sadonkorjuu Kalkki-Petterin Hedelmätarhassa

Linkoushuone

Suodatettua hunajaa lasketaan tynnyriin.

Kuorimakoneesta tulleiden kennojen tarkastus ennen linkousta.

Siirrettävä pölytyspalvelu

Hunajan linkouslinja

Vahva mehiläisyhdyskunta elokuussa sadonkorjuun jälkeen